Kannan sylissäni, käsissäni, toivon ruusuja. Niitä ei aivan tavallisin silmin näe. Joskus niitä en itsekään näe, vaikka ne ovat minun. En näe, vaikka tiedän niiden olemassaolon. Jonain päivänä ne kuihtuvat, kun minulla ei olekaan tarjota niille sisimpäni ravintoa, kun olen itsekin kuin kuihtunut kukka.
Mutta kun minä joskus taas pystyn nielemään ympäriltäni lempeyttä, rakkauden ravintoa ja toivoa, syliini ja käsiini kasvaa sellainen ruusutarha, jota en ole koskaan aiemmin nähnyt. Se on niin kaunis, että ilon kyyneleeni kastelevat ruusujen mullan. Se on niin vahvaa ravinnetta, että voin luottaa, että kukinto ei lakkaa.
Minä pidän aina toivon ruusut sylissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti