Sinisulkainen joutsen

Sen hiljakseen yksin seilaavan näin,
Ei juurikaan sen katse nouse
Aivan, aivan omissa mietteissäin.

Sen hohtavan valkoisten sulkien sisään kätkeytyy surun sinisulat.
Ei mukaan toisten päässyt, liian heikkona oli elänyt, ei itsestään huolehtinut, rakkaudella hoivannut. Taipale elämän raadollisena alkanut.

Ei pitkää matkaa sen siivet kantais,
Ei itselleen se anteeks antais,
Kun aurasta pois kesken matkan jäisi,
Kun siinä paikkansa jokaisen urheasti täytyä pitäisi.

Mutta kun näin pajujen ensimmäiset silmut,
juoksin katsomaan, kevät oli tullut ja
tuonut lajitoverit muut jälleen joen rantaan.

Ensimmäistä kertaa surusulkainen nosti päänsä ja katsoi,
katsoi suoraan silmiin, ja samalla hetkellä tiputti surun sinisulkapukunsa yltään. Olet vapaa.

Se nosti siipensä ja katsahti vielä kerran,
Ennen kuin lipui omiensa pariin.


Poimin yhden ajelehtineen sulan rannalta,
silmäilin sitä kämmenelläni ja minun sydämestäni siirtyi syrjään samaan aikaan jokin raskas, niin kuin joutseneltä hänen sininen surusulkien panssari.

Raisma

Toivon ruusujen kantaja

Kannan sylissäni, käsissäni, toivon ruusuja. Niitä ei aivan tavallisin silmin näe. Joskus niitä en itsekään näe, vaikka ne ovat minun. En näe, vaikka tiedän niiden olemassaolon. Jonain päivänä ne kuihtuvat, kun minulla ei olekaan tarjota niille sisimpäni ravintoa, kun olen itsekin kuin kuihtunut kukka.    

Mutta kun minä joskus taas pystyn nielemään ympäriltäni  lempeyttä, rakkauden ravintoa ja toivoa, syliini ja käsiini kasvaa sellainen ruusutarha, jota en ole koskaan aiemmin nähnyt. Se on niin kaunis, että ilon kyyneleeni kastelevat ruusujen mullan. Se on niin vahvaa ravinnetta, että voin luottaa, että kukinto ei lakkaa.    

                            

Minä pidän aina toivon ruusut sylissäni.